Elämänasennetta äidin perintönä

Sota, miehen invaliditeetti, pulavuodet, asuinpaikkakunnan vaihtumiset ja yksin eläminen eivät tukahduttaneet äidin elämänmyönteisyyttä.

– Menneitä ei kannata surra, eteenpäin vain vaikka sisulla, kuului upseerinrouvan komento.

Vasta äidin kuolema sai minut oivaltamaan, millaisen henkisen perinnön hän on jättänyt jälkeläisilleen. Elinikäinen itsensä sivistäminen, kansainvälinen kanssakäyminen ja myönteinen asennoituminen ovat olleet osa myös meidän elämäämme.

Äiti syntyi tsaarinvallan aikana Viipurissa. Hän avioitui upseerin ja urheilijan kanssa kesäkuussa 1941. Sitten alkoi jatkosota. Sodasta mies palasi rampana. Vaiheikas elämä upseerin rinnalla neljän lapsen kanssa täytti arjen. Leskenä hän ehti elää 46 vuotta.

Vuodet 50-luvulla Suomen Moskovan suurlähetystössä ja silloin vielä harvinaiset matkat Lontooseen, Pariisiin ja Roomaan opettivat äidille kansainvälisyyttä.

Hän matkusteli ja kävi lastensa kodeissa, olivatpa ne sitten Kangasalla, Kairossa tai Bostonissa. Vielä 90-vuotiaana hän lähti ilman matkavakuutusta vävyn kotimaahan Intiaan.

Koulutus oli ihmiselle kaiken A ja O äidin mukaan. Hänelle se tosin tarkoitti yliopistotutkintoa. Lapsista tuli upseeri, opettaja, professori ja ekonomi. Minulla pinna kiristyi, kun olin jo nelikymppinen ja äiti antoi oikeustieteen pääsykoekirjat saatesanoilla: Jos lukisit vielä tuomariksi.

Kielitaito kuului äidistä yleissivistykseen. Lapset hän lähetti kesäksi ulkomaille ja minut hän pani ruotsinkieliseen leikkikouluun. Sivistyksen loppusilaus piti löytää Käytöksen kultaisesta kirjasta, jota hän antoi lahjaksi.

Voimakas elämänhalu kannatti äitiä loppuun asti. Aivoinfarkti iski pääsiäisenä 2011. Sairaalassa hän poti koti-ikävää.

– Taksi oven eteen ja tämä terve tyttö lähtee omaan kotiin, hän ilmoitti lääkärille.

Omatoimisten poistumisten takia hänet siirrettiin suljetulle osastolle. Äiti ei luovuttanut. Hän toipui, puhe- ja liikuntakyky palautuivat. Lääkäri myöntyi kotiutukseen, kun lapset lupautuivat olemaan läsnä kellon ympäri.

Hissittömän talon 32 rappua oli äidin kuntokoulu. Ne hän kiipesi vielä aivoinfarktin jälkeenkin ulkoillessaan. Me lapset kieltäydyimme kantamasta häntä ikäämme vedoten.

Ympärivuorokautista omaishoitoa, jota äiti piti ylimitoitettuna vahtimisena, kesti kaksi vuotta. Yhteiskunnan apua tai vuodetta hän ei kaivannut.

Omatoimisuus ja oma koti sopivat hänelle. Onneksi meitä oli neljä jakamassa hoitovastuuta. Kun ottaa huomioon kuinka pitkään hän huolehti itse itsestään, oliko satsauksemme sittenkään kovin iso?

Kun äiti kuoli, lapsenlaspen Facebookiin ilmestyi kuva 90-vuotiaasta mummista leveälierisessä hatussa. Hän hymyilee Taj Mahalin edessä. Kuvatekstinä oli 31-vuotiaan pojantyttären muistokirjoitus: R.I.P. mummi – 96 vuotta sitkeyttä, päättäväisyyttä ja elämäniloa.

Teksti julkaistu Kangasalan Sanomissa 9.5.2014

Mikko Loikkanen

Yksi kommentti

  1. Hei Mikko, kiitos kortista. Sisulla ja tyylillä Irja meni vaikka minne ja hyviä neuvoja oli aina tarjolla. Jos joskus päätät kirjoittaa hänestä enemmänkin niin meillä naapureilla on kivoja muistoja hänestä. Minäkin kirjoitin pienen tarinan omista vanhemmistani viime vuonna ja nyt se paisuu jo sukujutuksi. Ehkä meidän nuoret joskus ovat tyytyväisiä kun joku on laittanut asiat muistiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.