Meillä jokaisella on isä. Hän voi olla läheinen tai etäinen, likellä tai kaukana, elossa tai kuollut. Mielemme kantaa mielikuvia isästämme. Ne vaikuttavat meissä läpi elämämme. Usein tiedostamatta.
Oma isäni kuoli ollessani neljätoistavuotias. Mieleni kuva-albumiin olen kelpuuttanut vain parhaat otokset isästäni. Epäonnistuneet kannattaa minusta heittää pois. Pilaantunutta säilyttämällä maku ja ravintoarvot eivät parane.
Lapsena isä otti minut mukaansa katsomaan aikuisten pallopelejä. Lähestyessämme sisääntuloporttia ja järjestysmiestä isä otti aina kädestäni kiinni. Toisessa kädessä hänellä oli nahkainen kuvallinen läpyskä, jota näyttämällä järjestysmies tervehti kohteliaasti ja päästi meidät sisään.
Isän turvallinen kädenpuristus ja ilmainen sisäänpääsy peleihin ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Läpyskähommaa en tuolloin ymmärtänyt, mutta se liittyi hänen urheiluansioihinsa.
Ollessani kymmenvuotias sukuloimme enon luona Nurmeksessa. Nurmeksen Sepot elivät tuolloin pesäpallossa kulta-aikaansa. Olin kentällä kaverini, mailan, räpylän ja pesäpallon kanssa. Isä poikkesi katsomaan touhujamme.
”Saisinko minäkin kokeilla lentääkö pallo takarajalle”, isä kysyi.
Epäuskoisena syötin kotipesässä kerran. Isä kumautti meidän mailannysällä. Pallo lensi hapekkaassa kaaressa yli takarajan. Minä ja kaverini olimme äimistyneitä.
Joskus myöhemmin kotona selailin Urheilun pikku jättiläistä. Teoksesta löytyi kasvokuva isästä nuorena. Tekstistä kävi ilmi, että hän oli maaottelupelaaja jääpallossa ja pelannut pesäpallossa viisi Itä – Länsi ottelua. Veljiltäni kuulin sittemmin, että aikalaisten mukaan hän heitti palloa yhtä kovaa molemmilla käsillä.
Kauan isän kuoleman jälkeen tutkin perhealbumiamme. Eräällä aukeamalla oli pieniä mustavalkokuvia sotarintamalta. Tiesin, että isä oli ollut sodassa ja saanut siellä kahteen otteeseen kehoonsa rautaisia matkamuistoja. Sen takia hän käytti keppiä kävellessään. Koskaan sota-ajoista ei kotona puhuttu.
Yhdessä kuvassa it-patterin sotilaat ovat rivissä rintamalla siellä jossakin. Etualalla kaksi miestä kättelee. Toinen on isä. Toistakaan ei voi olla tunnistamatta. Hän on ylipäällikkö marsalkka Mannerheim. Tämä kuva isästä nousee mieleeni, kun Maamme-laulussa tullaan kohtaan ’maa kallis isien’.
Albumissa ja toivottavasti mielessäkin ovat tallessa parhaat otokset. Mieluisat isäkuvat kumpuavat usein yhteisistä läsnäolon hetkistä. Isän saavutusten ei tarvitse olla kansallisia sota- tai urheilusaavutuksia. Jokainen isä voi olla sankari oman elämänsä haasteissa. Maailman paras isäkin on myös erehtyväinen ja tietää parhaiten itse, että aina omat edesottamukset eivät kelpaa esimerkiksi. Toisaalta meillä isänpäivän juhlakaluilla on loppuelämä aikaa osoittaa elämänasenteita ja tehdä tekoja, joista lapsemme voisivat olla ylpeitä.
Teksti julkaistu Kangasalan Sanomissa 17.10.2014. Kuva Suomen Urheilulehti 26.2.1934.
